Parkkis-pesukarhu viimeisten joukossa omaan kotiin

Sain sisarteni kanssa uuden kodin vasta kongressin päättymisen jälkeen. Ei ole kivaa jäädä viimeiseksi. Ihan sama seisotko pallokentän laidalla kun joukkueita kootaan ja kaverit vähenevät ympäriltäsi – ihan sama siis kuin että lojut läpinäkyvässä muovisäkissä neljän sisaresi kanssa ja olet kiusallisen tietoinen, että muita säkkejä ei enää ole, vain tämä teidän viiden punanuttuisen Parkkis-pesukarhun sisarusparvi. Ja yhtä aikaa kun suret sitä, että teitä ei ole kukaan huolinut, suret sitä että jos jotkut vielä ottaisivat teidät hoiviinsa, te joutuisitte eri puolille maailmaa erilleen toisistanne ettekä enää ikinä näkisi toisianne tai ketään toista Parkkis-pesukarhua…

Olin juuri näissä tunnelmissa, kun viisikymppinen mies ja teini-ikäinen tyttö kävelivät suoraan myyntipöytää kohti. Mies alkoi selittää jo tullessaan, että vihdoinkin osuu kohdalle pesukarhujen myyntipiste. Hän oli koko 3. Maailman Parkinson-kongressin ajan ihmetellyt, mistä ihmiset olivat Parkkis-pesukarhunsa hankkineet. Hän ojensi sadan dollarin seteliä, Kanadan dollarin, sillä olimme Montrealissa, upeassa kongressipalatsissa, lokakuussa 2013.

Kaikki tapahtui nopeasti, mutta ehdin kuvitella, että yksi meistä nostettaisiin niskavilloista ulos säkistä tiskille, josta mies tai ehkä pikemminkin hänen tyttärensä korjaisi onnekkaan kainaloonsa. Mutta tapahtuikin tyystin muuta. Myyjänaisella ei ollut antaa vaihtorahaa setelistä, mutta sen sijaan että olisi jättänyt ostoksensa tekemättä mies ostikin koko rahalla meidät kaikki viisi! Säkki heilahti ja hui vaan me lähdimme miehen ja tytön matkaan, jonka määränpää oli Torontossa ja Lontoossa pistäytymisen jälkeen Helsinki, Suomen pääkaupunki.

Saimme olla ensimmäiset päivät keskenämme. Istuimme vieri vieressä sohvalla ja opimme paljon ihmisten elämästä. Kaikilla ihmisillä oli oma nimi, toisin kuin meillä, jotka olimme kaikki Parkkis-pesukarhuja. Vähitellen muut meistä pesukarhuista muuttivat muualle, minä jäin Timon ja Meri-Tuulin kotiin. Tärkeänä työnäni oli herättää vierailijoiden mielenkiinto alkuperästäni, jolloin Timo saattoi kertoa niitä näitä Maailman Parkinson-kongressista ja Parkinsonin taudista ylipäätänsä. Olin jonkinlainen houkutuspesukarhu, ja samalla Parkkis-tarinoiden -turinoiden ja -tärinöiden runsaudensarvi.

Voisin kertoa paljonkin Timon tekemisistä, mutta oikeesti – ketä kiinnostaa? Sen sijaan kerron yllätyksen päivästä nyt loppukesällä, pari vuotta Suomeen saapumisen jälkeen. Lyhyesti ja yksinkertaisesti: Amerikan Yhdysvalloista saapui sininuttuinen Parkkis-pesukarhu kaverikseni! Voi miten olin iloinen! Hän kertoi, että vuoden kuluttua syyskuussa 2016 matkustaisimme 4. Maailman Parkinson-kongressiin Portlandiin, Oregoniin, Yhdysvaltojen länsilaidalle.

Onpahan jotain mitä odottaa. Eikä enää tarvitse odottaa yksin! Timokin muuten muutti reilu vuosi sitten takaisin vaimonsa luokse. Mutta oikeesti – ketä kiinnostaa!

Parkkis-pesukarhu